Armoa! Se tuli ensimmäisenä mieleen, kun kävin läpi apurahahakemuksia ja tajusin, millaisiin talkoisiin olin lupautunut.

Vuosien varrella olin itse saanut hyvin apurahoja, mutta myös kritisoinut. Etenkin sitä, kuinka korkeakulttuurin ulkopuolella olevat ovat apurahapäätöksissä aliedustettuna. Joten, kun pyydettiin asiantuntijaksi arviomaan Suomen Kulttuurirahaston musiikin hakemuksia, huutoon piti vastata. Jaossa oli yli miljoona taiteen ja tieteen eri alueille.

Ainoa korvaus urakasta oli apurahajuhlan jälkeinen illallinen. Jokaiseen hakemukseen kuului työsuunnitelman, CV:n yms. lisäksi suosituksia ja liitteitä, joista osa oli linkkejä musiikkinäytteisiin.

Kävin ensimmäisen hakemuksen huolella läpi, kuuntelin linkit ja katsoin kelloa; aikaa vierähti vartin verran. Ehtisin siis tunnissa käydä läpi 4 hakemusta. Hakemuksia oli 106!  Minun osuuteni rajoittui hakemusten arviointiin ja pisteyttämiseen, mutta voin kuvitella millainen savotta on tiedossa apurahoista päättäville, kun he käyvät läpi kaikki yli 600 hakemusta. Onneksi työmäärä oli huomioitu aikataulussa, ja ehdin katsoa hakemukset erissä.

Ensimmäinen hämmästyksen aihe oli, kun ammattimuusikko tahtoi kymmeniä tuhansia uuteen instrumenttiin. Vaikka rahaston ohjeissa kerrotaan, ettei apurahaa myönnetä ammattimuusikolle instrumentin hankintaan. Useammassa hakemuksessa ei ollut mitään kytköksiä alueellisen rahaston kotiseudulle. Oli myös lottokuponkeja: aivan sama hakemus kiertämässä kaikissa rahastoissa ajatuksella, että jospa jossain käy tuuri.

Hakija haluaa siis paljon rahaa, mutta hänellä ei ole yhtään aikaa perehtyä hakuohjeisiin.

Kymmenettä elämää suurempaa hakemusta lukiessa, parahdin  taas: armoa!  Ohjeissa neuvotaan, että työsuunnitelma on max 4000 merkkiä. Sekö siis tarkoittaa, että hakemuksen on oltava tasan 4000 merkkiä? Sain luettavakseni sepustuksia, joissa mentiin melkein alkuräjähdykseen asti.

Liirumilla ja laarumilla hakemuksia saa venytettyä helposti.

Hakemuksia kirjoittaessa monen hakijan aivot nyrjähtävät johonkin ”virastomoodiin”: Mitä koukeroisempaa virastokieltä käytän, sen vakuuttavamman hakemuksen teen? Vaikken ole ylioppilas, luulen omaavani riittävän yleissivistyksen. Silti jouduin googlaamaan, että mitä joku latinalaispohjainen termi mahtaa tarkoittaa. Kaikista hakemuksista en vartissa selvinnyt.

Tietenkään hakemusta ei arvoteta koukeroisen kielen takia, tai sen, että siinä on epäoleellisuuksia. Huonot hakemukset ovat vaan työläitä käydä läpi, kun niistä pitää yrittää löytää se olennainen sisältö. Apurahoista päättävät yrittävät vilpittömästi olla oikeudenmukaisia, mutta ei se aina helppoa ole. Samalla viivalla saattaa olla useita hakemuksia, ja silloin hyvin tehdyllä hakemuksella on paremmat mahdollisuudet mennä läpi, kuin hätäisesti hutaistulla.

Missioni siitä, että rytmimusiikki huomioidaan paremmin, kuivui siihen, että niitä hakemuksia tuli niin vähän. Ilmeisesti luullaan ”ettei sieltä voi hakea”. Tai haetaan pikku summia isoihin projekteihin, koska ”luulin, ettei sieltä voi saada enempää”!

Hyvä apurahahakemus on kuin hyvä kitarasoolo: ytimekäs ja silkkaa asiaa. Ei teknistä briljeerausta ja tyhjää skaalojen lurittelua. Kaikki eivät ole kielen taitureita, eikä tarvitsekaan olla. ”Omin sanoin” riittää hyvin.

Rahastojen sivut kannattaa katsoa, ja hakuehdot lukea. On hyvä vilkaista myös aiempien vuosien jakoja saadakseen osviittaa, että mitä, mistä ja kuinka paljon voi ja kannattaa hakea. Rahaston kannalta ei ole merkitystä, että lähettääkö hakemuksensa viikkoa vai minuuttia ennen deadlinea, mutta viime tippaan jätetystä kirjoittamisesta tuppaa tulemaan kiireellä rustattu. Hyvällä hakemuksella parantaa mahdollisuuksiaan saada apuraha.

Yari
Säveltäjä